9/10/2015

Minun tarinani, mistä kaikki alkoi?

Keväällä 2014 olin rv 27+0 raskaana  ja peloissani. Yritimme lasta useamman vuoden ajan, lopulta lapsettomuushoitojen avulla, minun PCO diagnoosin takia. Lopulta monien kuukausien ja yhden keskenmenon jälkeen olin vihdoinkin raskaana. Pelkäsin, koska makasin vuodelevossa Naistenklinikan osastolla 42, koska kohdunkaulani oli lyhentynyt kuuteen milliin. Pelkäsin lapsen syntymistä ihan liian aikaisin ja sitä miten pienen tuollon kävisi. Maatessani sain ensimmäisen kerran ajatuksen blogin pitämisestä, mutta tuolloin se lopulta jäikin vain ajatuksen tasolle. Tuolloin blogistani olisi varmasti tullut sävyltään hyvinkin synkkä ja pelokas. Raskaus päättyi lopulta useamman kuukauden makaamisen jälkeen rv 37+6 pienen pojan syntymään. Lapsi oli perätilassa ja kärsi hapenpuutteesta synnytyksessä. Pieni poikani ei hengittänyt, vaan hänet vietiin suoraan elvytyksen jälkeen lastenklinikalle hoitoon. Itse olin menettänyt reilusti verta ja ison episiotomian ja repeämien takia minut vietiin leikkaussaliin ommeltavaksi. Pienen poikani näin vasta kahden päivän vanhana, kun hänet tuotiin takaisin kätilöopistolle jatkohoitoon. Poika onneksi toipui nopeasti ja pääsimme viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin. Huoli lapsesta oli kova, kuinka rankka alku on voinut vaikuttaa hänen tulevaan elämäänsä. 

Ensimmäiset kuukaudet lapsen kanssa menivät sumussa, olin itse henkisesti ja fyysisesti huonossa kunnossa, imetys ei onnistunut, väsymys painoi, koliikkikin tuli kylään kolmeksi kuukaudeksi. Syksyllä 2014 blogin aloittaminen kävi taas mielessä, mutta tuolloin nimen valinta osoittautui liian hankalaksi ja aikaa ja jaksamista ei olisi ollut tarpeeksi. Nyt vuosi myöhemmin elämä näyttää taas valoisat puolensa. Vaikeuksista on selvitty. Poika kehittyy ja kasvaa. Oma mieleni ja ruumiini on toipunut pikkuhiljaa elämäni rankimmasta ajanjaksosta. Ehkä nyt on aika oikeasti aloittaa elämäni ensimmäisen blogin kirjoittaminen. Nyt synkkien sävyjen rinnalle on löytänyt uudelleen kirkkaat ja iloiset värit.

Miksi halusin jakaa tämän kanssanne, johtuu siitä, että tämä ajanjakso on jättänyt minuun jälkensä monella tavalla. Nyt yritämme toista lasta ja edellisen raskauden kauhut kummmittelevat varmasti taustalla.Tähän tilanteeseen on henkisesti ollut pitkä matka. On ollut niin paljon asioita, joita on joutunut käsittelemään. Lapsettomuus, naiseus, äitiys, raskaus, synnytys, oman kehon pettäminen, mahdollinen keskosuus, vammautumisen mahdollisuus, häpeä, viha, pelko, epäonnistuminen, jne. Lopulta kaiken pohdinnan ja läpikäynnin jälkeen olen päättänyt hypätä tuntemattomaan ja yrittää toista lasta. No, aika näyttää miten tässä käy.

Lapsen syntymän jälkeen elämä on muuttunut, kaikki harrastukset olivat pitkään tauolla ajanpuutteen ja väsymysen takia. Nyt kuitenkin poika on jo yli vuoden vanha, ihana pieni mies. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että muillekin asioille jää enemmän aikaa. Vanha harrastukseni sisustaminen on taas syksyn tullen nostanut päätään ja uutta sisustus projektia pukkaa. Niistä lisää tulevissa postauksissa. Aloitin myös valokuvauskurssin, koska olen monta vuotta halunnut oppia ottamaan hyviä valokuvia. Näemme varmaan ottamiani kuvia myös täällä blogin puolella tulevaisuudessa. 

Tänään oli kaunis aurinkoinen päivä ja kävimme pojan (kutsuttakoon häntä täällä blogissa vaikka pikku V:ksi) kanssa iltakävelyllä. Pikku V rakastaa keinumista, joten kävimme läheisillä keinuilla keinumassa. Samalla reissulla otin keittiön pöydälle mutaman pihlajan oksan maljakkoon tuomaan syksyn värejä kotiin.


Iltakävelyllä löysimme pihlajan.


Pihlajan oksat maljakossa keittiön pöydällä.


Nyt tosiaan tuntuu siltä, että elämä hymyilee jälleen. Kaikki on hyvin. 



Tervetuloa siis mukaan seuraamaan meidän elämän käänteitä.



6 kommenttia:

  1. Heippa!

    Akamoinen odotusaika ollu teillä, samoin synnytys ja pikkuvauva-aika.. Onneksi teillä on nyt nämä elämän kauniit värit taas kehissä, jään varmasti lukijaksi tänne!
    Innostuin myös kirjoittelemaan blogia raskaudesta jota on yritetty melkein 5vuotta. Kirjoittelen myös meidän perheen arjesta tuonne jossa seikkailee Lassi ja Amalia sekä lauma eläimiä.

    Täälä on ollut ongelmia noiden harjoitussupistusten kanssa, ne on alkanu jo alle rv 15 ja pienestäkin tulevat kehiin, ei onneksi oo kypsytelly paikkoja kun aika rauhassa oon ottanut.

    Kannatan tuota valokuvausta, itse aloitin sen kun meirän Lassi oli vauva ja nyt on jopa oma toiminimi alla :)

    VastaaPoista
  2. Heippa!

    Tosi hauskaa että löysit mun blogiin, tervetuloa seuraamaan meidän elämää. :)

    Mulla se tilanne pääs aika pahaksi silloin raskaus aikana, vaikka itse hakeuduinkin jo kuukautta aiemmin päivystykseen supistus tuntemusten vuoksi... Nuori mies lääkäri ei vain ottanut niitä mun tuntemuksia tosissaan ja lähetti kotiin tutkimatta kunnolla. Se oli ennen joulua ja loma sattui tuohon väliin, jollon tuntemukset väheni. Kun sitten loman jälkeen palasin takaisin töihin, niin tammikuun lopussa sitten uudelleen päivystykseen ja suoraan vuodelepoon... Se oli kylmää kyytiä kyllä. Että kannattaa ottaa kyllä tosi rauhallisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin rv 27 sullako alkoi ne supistukset? Vai jo ennemmin :I

      Poista
    2. Mulla oli niitä jo reilusti ennen rv 20. Oikeastaan koko raskauden ajan oli vaikka minkä laista vatsakipua alavatsalla. Aluksi tietenkin johtui niistä lapsettomuus hoitojen mömmöistä ja sitten varmaan ihan niitä muita juilimisia. Jossakin vaiheessa ne kuitenkin on sitten muuttuneet vaarallisemmiksi. Muistan kun nojailin työpaikalla pöydän reunoihin ja mietin että ompa kipeähköä. Kaikki vain kuitenkin sanoi, että raskaus ei ole sairaus ja kaikki kolotukset kuuluu asiaan. Itse vaan kun tulin niin kipeäksi, että en kunnolla päässyt enää sängystä ylös hoitamaan normi juttuja (suihkussa käynti jne.) Töistäkin oli pakko olla silloin niiden kipujen takia poissa. Se oli 21+5 kun kävin ekan kerran siellä päivystyksesssä. Neuvolaankin soitin sen päivystys käynnin jälkeen, jossa totesivat vain, että hanki tukivyö ja koita nyt pari päivää vielä sinnitellä, niin raskaus on yli sen maagisen 22rv rajan... Et kyllä sut sitten otetaan vakavasti... No niinhän mut sitten lopulta otettiinkin vakavasti silloin 27+0. Silloinkin puhelimessa kun soitin sinne päivystykseen, niin sain tosi kauan suostutella niitä, että saan tulla katsastamaan että onko kaikki ok. Oli kuulemma täyttä jne. No lopulta onneksi suostui siihen, että tulen näytille. Mitään tavaroita ei tajuttu ottaa mukaan, kun jotenkin ajateltiin että käännyttäävät kuitenkin kotiin. Siellä mä sitten olin yksin, ilman mitään henk. koht tavaroita, shokissa, peloissani ja suuren epätietoisuuden vallassa, kun M lähetettiin kotiin nukkumaan yöllä. Aamulla sitten selvisi lisää ja koko tilanteen vakavuus iski vasten kasvoja ihan toden teolla. Olin silloin siis Hyvinkään sairaalassa. Sieltä mut sitten ambulanssilla siirrettiin Helsingin Naistenklinikalle makaamaan, kun Hyvinkäällä ei olisi kyetty hoitamaan niin pientä keskosta.

      Poista
    3. Huh, kuulostaapa aika hurjalta.. On se kumma kun ei oteta tosissaan äidin tuntemuksia, mehän parhaiten oma kehomme tunnetaan!! Vähintäänkin pitäisi äidin paniikin takia tarkistaa tilanne, on se hirveää kotona miettiä että mikähän alakerran tilanne on.

      Kuinka kauan makasitkaan vuodelevossa? Olitko kokoajan sairaalassa? Anteeksi kun utelen mutta jotenki tämä aihe nyt koskettaa.

      Poista
    4. Kaksi ja puoli kuukautta suunnilleen makasin rv 27+0 - 37. Vajaa viikko ennen V:n syntymää sain liikkumis luvan. Vähän pälle kuukauden makasin naistenklinikalla ja lopun ajan kotona. Muistaakseni 32+ viikolla laittoivat kotiin. Sain sairalassa ollessani kortisonit kypsyttämään vauvan keuhkoja ja supistuksen esto lääkkeitä. Saa kysyä, oon ollu aika avoin näistä jutuista. Mitäpä niitä salailemaan ja häpeilemän. Näin vain kävi meille ja parempi melkein jakaa, jos näistä on jollekin apua ja vertaistukea.

      Poista