10/14/2015

Pysäyttäviä sanoja

Eilen illalla silmiini osui Lapsellista  nimisestä blogista seuraava lause: "tulee päivä, jolloin pöytäliinat pysyvät pöydillä, mullat kukkaruukuissa ja koti siistinä. Ja silloin on aika, jolloin sillä ei oikeastaan ole enää merkitystä".

Kauhistelen usein sitä, kuinka nopeasti kotimme nykyisin sotkeentuu. Tuntuu, että joka päivä saa olla siivoamassa ja jos niin ei tee kaaos on valmis. Muutaman päivän jälkeen kotimme tasot ovat täynnä tavaraa, lattialla lojuu leluja ja kasseja, tuolit täyttyvät vaatteilla, jotka ovat menossa kaappiin tai pesuun. Välillä olen miettinyt, että onko sillä edes väliä jos on vähän sotkuista ja sekaista, mutta kyllä se jossakin vaiheessa alkaa omaa silmää häiritä. Tämä edellä mainittu lause kuitenkin pysäytti minut ajattelemaan. Minussa asuu jonkintasoinen pieni perfektionisti, jonka on välillä ihan hyvä hengähtää. Tuskin sitä vanhana tulee mietittyä, että voi, olisinpa siivonnut useammin. Todennäköisesti voivottelisin sitä, että ne asiat joista se sotku tulee jäivät tekemättä. Yhteinen ruokailu hetki, palikka leikki, maalaus tuokio, yhteinen leffa hetki tai puisto reissu imuroinnin sijaan. Mielummin valitsen nuo yhteiset hetket ja siivoan sitten kun sen aika on.

Tähän nyt todettakoon, että viime kuukausina meillä on ollut usein yllättävän siistiä, että ei meillä koko ajan karseaa kaaostaa ole. Helposti se kaaos kuitenkin pääsee syntymään, jos sen antaa syntyä. Niinä päivinä, kun keskityn enemmän muihin juttuihin, niin kaaos alkaa syntymään helpommin. Mutta elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten hulluttelu pikku V:n kanssa.

Jotenkin tuo alun lause sai mieleni myös haikeaksi. Aika kuluu nykyisin jotenkin nopeammin, kuin aiemmin. Pikku V kasvaa ja kehittyy, aluksi vauvasta taaperoksi, kohta huomaan että hän menee kouluun, pääsee ripille, lähtee opiskelemaan, muuttaa pois kotoa, löytää sen oikean, menee naimisiin ja saa omia lapsia. Aika on niin nopea, että välillä vain toivoisin, että voisin vain jäädä johonkin hetkeen. Esimerkiksi kun pikku V heräilee päiväunilta ja otan hänet syliin. Siinä me istumme sohvalla, pikku V sylissä ja minä silittelen hänen pieniä varpaita ja poskea ja toivon, että voitaisiin jäädä siihen. Pikku V:llä kun on niin kova kiire nykyisin touhuamaan, että tällaiset hetket on jo ihan luksusta. Kaukana on se aika, kun öisin tuoksuttelin nukkuvaa vauvaa sylissäni ja en olisi millään raaskinut laittaa häntä pois sylistäni takaisin sänkyyn. Vaikka vaatteet roikkuvat tuolilla ja pöydällä on Pikku V:n ruokailun jäljiltä tahroja, niin en minä sitä vanhana muista. Sen muistan varmasti, että miltä tuntui pitää pientä, lämpöistä lasta sylissä, silittäen varpaita ja poskea. Muistan miltä kuulosti sydämestä tuleva nauru, lapsen riemu, yhteisien leikkien aikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti